Oliko aikanaan enemmän Pyhän Hengen synnyttämää uskoa seurakunnan kasvuun? Suomen vapaakristillisen neuvoston jäsenyhteisöt pohtivat syitä kasvun tyrehtymiseen.

Jos mitään radikaalia ei tapahdu, viidessäkymmenessä vuodessa Vapaakirkon jäsenmäärä puolittuu.

Näin ennusti kirkkokunnan jäsenkehitystä tutkinut pastori Kenno Leier Roihu-tapahtumassa, jonne kutsuttiin seurakunnanistuttajia ja jumalanpalvelusyhteisöjen rakentajia. Väestö vanhenee ja kasvu on hyvin vähäistä.

Se ei kuulosta järin rohkaisevalta.

Mutta miltä kokonaiskuva näyttää Suomen hengellisellä kentällä? Kysyimme Suomen vapaakristillisen neuvoston jäseniltä, miltä heidän jäsenkehityksensä on näyttänyt 2000-luvulla ja mikä on heidän strategiansa evankeliumin levittämiseksi. Vastaukset saatiin Adventtikirkkoa lukuun ottamatta kaikilta eli Helluntaikirkolta, Baptistikirkolta, Metodistikirkolta, Pelastusarmeijalta ja Vapaakirkolta.

SVKN on yhteistyöelin niille Suomessa toimiville vapaakristillisille kirkoille, joissa seurakunnan jäsenyys perustuu uskon tunnustamiseen.

Käyrät pysyttelevät enimmäkseen paikoillaan

Vapaakristillisten jäsentilanne näyttää enimmäkseen samalta: ei suuria aaltoliikkeitä puoleen tai toiseen. Helluntailiikkeessä jäsenmäärä on lähes sama kuin vuonna 2 000 (hieman reilut 45 000); Helluntaikirkkoon kuuluvien seurakuntien jäsenmäärä on kasvanut suhteellisesti enemmän kuin kirkkokuntaan kuulumattomissa, yhdistyspohjaisissa seurakunnissa.

Metodistikirkosta raportoidaan hienoista kasvua ja pelastusarmeijalaisten määrä on pysynyt 2000-luvun jokseenkin samana.

Poikkeuksen muodostaa Baptistikirkko, jonka jäsenmäärää maahanmuuttajat ovat lisänneet. Kirkkokuntaan kuuluu venäläinen ja burmalainen seurakunta, karenien eli Myanmarista paenneen etnisen vähemmistön jumalanpalvelusyhteisöjä on noin 20 paikkakunnalla, kertoo Baptistikirkon johtaja Jari Portaankorva.

Suomen Vapaakirkko kulkee SVKN:n enemmistön kanssa samassa kelkassa. Jäsenkehitys on ollut 2000-luvun ajan enimmäkseen tasaista, hiljaista kasvua. Vuonna 2000 jäseniä oli 14 086, vuoden 2019 lopussa taas 15 943. Se tarkoittaa noin 13 prosentin kasvua jäsenistössä, kertoo Vapaakirkon talous- ja hallintojohtaja Kimmo Kaartama. Ajantasainen, 20. helmikuuta tarkistettu jäsenmäärä on 15 937, josta varsinaisia jäseniä on 10 632 ja perhejäseniä 5 305.

20 vuoden jaksoon on mahtunut muutamia miinusmerkkisiäkin vuosia, joina jäsenmäärä on tipahtanut muutamalla kymmenellä.

Kasvun ajat ovat enimmäkseen takana

Suuressa mittakaavassa luvut baptisteja lukuun ottamatta kertovat suvantovaiheesta, jossa ei syöksytä alaspäin muttei toisaalta ylöspäinkään. Suuren kasvun ajat ovat useamman vuosikymmenen takana menneessä.

Pelastusarmeijan kukoistuskausi nähtiin silloin, kun järjestö rantautui Suomeen vuonna 1889. Ensimmäiset 50 vuotta olivat kasvukautta.

– Pelastusarmeija meni alkuaikoina vahvasti yhteisöihin, joissa oli hengellinen tyhjiö. Uudenlaisella, iloisella julistuksellaan se tavoitti ja houkutti kirkosta vieraantuneita ihmisiä. Yksi syy saattoi olla myös se, että Pelastusarmeija tarjosi myös naisille samat mahdollisuudet toimia hengellisinä johtajina ja julistajina kuin miehille. Sata vuotta sitten Pelastusarmeija oli monella tavalla aikaansa edellä. Nyt on täysi työ siinä, että pysytään ajassa mukana, kertovat Suomen ja Viron territorion ylisihteeri Saga Lippo ja viestintäpäällikkö Eija Kornilow.

He yhdistävät kasvun tyrehtymiseen yhteiskunnalliset muutokset ja televisioiden yleistymisen. Toisaalta hengellinenkin tarjonta monipuolistui, ja Pelastusarmeijan aktiivisesti tekemän lapsi- ja nuorisotyön alueelle tuli muitakin toimijoita. He myös arvelevat, että Pelastusarmeijan tekemä sosiaalinen työ on saattanut jättää imagoa uskonyhteisönä tuntemattomammaksi.

Mistä nousukausi johtui?

Vapaakirkollisten, helluntailaisten ja metodistien parissa kasvuna taas näkyi 1970–1980-lukujen hengellinen liikehdintä. Niilo Yli-Vainio vaikutti erityisesti 1970-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa, minkä lisäksi Suomessa oli muutenkin herätystä.

Sen jälkeen maahanmuutto on tuonut pieniä, myönteisiä piikkejä metodistien jäsentilastoihin. Leevi Launonen toteaa puolestaan vuoden 1994 viimeisimmäksi parhaaksi jäsenlukuvuodeksi. Tuolloin suomenkielisiin helluntaiseurakuntiin kuului 46 643 jäsentä.

Vapaakirkossa niin kutsuttu nousukausi koettiin 1970-luvulta 1980-luvun puoliväliin. Parhaina vuosina jäsenmäärä kasvoi noin 500 hengellä vuodessa.

Syitä kasvukausille voidaan hakea Pyhän Hengen työstä, yhteiskunnallisista, kulttuurisista ja poliittisista olosuhteista, kirkkokuntien käytännöistä tai esimerkiksi kristittyjen aktiivisuudesta.

Vapaakirkon kotimaantyönjohtaja Sami Westerholm pyörittelee mahdollisia syitä kasvukaudelle kylmästä sodasta yhteisöllisempään kulttuuriin, evankeliointi-innosta tiiviimpään hengelliseen vanhemmuuteen ja rinnalla kulkemiseen.

Leevi Launonen laittaisi itse painoarvoa evankelioimiselle. Uskovissa näkyy oman vastuun kantamisen sijaan kulutuskristillisyys aikaisemman evankeliointi-innon sijaan.

– Evankelioimistyö on liian usein ulkoistettu palkatuille seurakuntien työntekijöille ja kotimaan evankelioimisjärjestölle.

Tarkkojen syiden erittely on kuitenkin hankalaa.

– On vaikea nähdä, johtuiko mennyt kasvu jostain tietystä seikasta, vai oliko kyseessä yleinen ”nousukausi” uskonnolla. Minun näkökulmastani Jumala johtaa ihmiset uskonratkaisuun, kun seurakunnan tehtävä on tehdä Kristus tunnetuksi, pohtii puolestaan Metodistikirkon piirikunnanjohtaja Jori Brander.

Myös Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuorinen on pohtinut menneiden vuosien kasvun syitä. Hänen mukaansa 1970-luvun lopussa ja  1980-luvun alussa erottuvat seuraavat piirteet: herääminen rukouksen ensisijaisuuteen (myös yhteisöinä), käytännöllinen ja järjestelmällinen evankeliointi, usko evankeliumin muuttavaan voimaan ja Pyhän Hengen vaikutukseen sekä Jumalan antama yleinen herätyksen aika, jossa muun muuassa Niilo Yli-Vainion toiminta nosti Jeesuksen ja evankeliumin kansan puheenaiheeksi. 

– Kaikki tämä vaikutti uskoa seurakunnan kasvuun ja siihen valmistauduttiin myös seurakuntien toiminnan järjestämisellä ja uudistamisella, Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja Hann Vuorinen summaa.

Vuorisen mielestä samankaltainen hengellinen dynamiikka on avainasemassa myös tulevaisuudessa.

– Vaikka toiminnan suhteen tulee miettiä rakenteellisia ja menetelmiin liittyviä uudistuksia, ne eivät sellaisenaan tule nykytilannette muuttamaan. Ja vaikka onkin totta, että uusien sukupolvien tavoittaminen on mille tahansa yhteisölle elinehto tulevaisuuden valossa, emme pysty uskoa pelkillä toimintatavoilla siirtämään nuoremmille. Tarvitsemme Jumalan armoa ja Hengen voimaa, ja tarvitsemme viisautta rakentaa seurakuntiamme tarkoituksenmukaisilla tavoilla, Vuorinen painottaa.

Jäsenmäärä on tärkeä, muttei riittävä mittari

Vaan onko jäsenmäärien tuijottaminen ylipäänsä oleellinen tapa arvioida kirkkokunnan tai kristillisen järjestön tilannetta? On ja ei, kirkot vastaavat.

– Erityinen piirre Pelastusarmeijassa on, että sen jumalanpalveluksissamme ja muissa tilaisuuksissa käy kuitenkin moninkertaisesti ihmisiä verrattuna jäsenmäärään. Monet heistä ovat vakituisia kävijöitä, jotka tuntevat Pelastusarmeijan omaksi hengelliseksi kodikseen, mutta eivät syystä tai toisesta halua nimeään jäsenluetteloon, kertovat Eija Kornilow ja Saga Lippo.

Helluntaikirkon ja Vapaakirkon edustajat ovat samoilla linjoilla: jäsenmäärä on tärkeä, muttei suinkaan ainoa tapa mitata kirkkokunnan tilaa.

– Se on yksi tapa mitata sitä, miten olemme onnistuneet tehtävämme toteuttamisessa, Vapaakirkon kotimaantyönjohtaja Sami Westerholm toteaa.

Pienempikin puu tunnetaan hedelmistään

Metodistikirkon johtaja Jori Branderin mielestä jäsenmäärä ei juuri kerro kirkkokunnan tilanteesta.

– Jos tahdotaan seurata tämän kaltaisia lukuja, niin mielestäni ”kohtaaminen” on parempi. Ainoa absoluuttinen luku ”onnistumisen” näkökulmasta on kotiutettujen lukumäärä — eli montako on saatettu helmiportista sisään. Mutta tämänkin mittaaminen on hankalaa, kun siihenkin liittyy olettamus.

Sen sijaan Brander näkee elinvoimaisuuden huomattavasti tärkeämpänä mittarina. Hedelmästään puu tunnetaan, vaikka pienempikin puu.

– Jos hedelmä on ”korinttilaista” hedelmää eli riitaa, puoluehenkisyyttä tai eristäytymistä yhteiskunnan ulkopuolelle uhriutumalla, niin se varmasti pitkällä välillä heijastuu myös noihin muihin tunnuslukuihin.

Vapaakirkossa seurataan useita elinvoimaisuudesta kertovia kriteerejä: seurakuntien palkattujen työntekijöiden määrää, lapsi- ja nuorisotyön tilannetta, vanhimmiston kokoa ja sitä, onko seurakunnassa perustettu ViaDia-yhdistys.

– Jos on hyvä jäsenmäärä, mutta seurakunnassa ei ole satsattu uuteen sukupolveen, tulevaisuus ei näytä hyvältä, Kimmo Kaartama toteaa.

Ikäpyramidi kääntyy päälaelleen

Yhteistä SVKN:n jäsenille on myös ikärakenne. Kirkkojen tai uskonyhteisöjen jäsenistä suurin osa on varttuneempaa väkeä.

Pelastusarmeijasta todetaan, että nuorena mukaan tulleet suuret ikäluokat ovat pysyneet mukana, ja uudetkin jäsenet ovat pääasiassa keski-ikäisiä. Tilanne vaihtelee paikkakunnittain, mutta pääpiirteissään keski-ikä on korkea. Helluntaiseurakuntien jäsenistä suurin osa, lähes 40 prosenttia, on yli 60-vuotiaita.

Vapaakirkollisista vuonna 2018 suurin ikäryhmä oli 60–64-vuotiaat. Muutenkin etenkin varsinaisten jäsenten ikähaitari painottuu asteikon yläpäähän: alle 30-vuotiaiden käyrässä on selkeä lasku. Toinen koukkaus tapahtuu 45–49-vuotiaissa jäsenissä. Se seurailee Suomen ikärakennetta, jossa niin ikään näkyy suurten ikäluokkien jälkeen pudotus.

Baptistikirkon johtaja Jari Portaankorva näkee kuitenkin valoa tunnelin päässä. Työntekijäkannassa on tapahtunut sukupolvenvaihdosta, uusi päälle kolmekymppisten työntekijäpolvi on astunut vastuuseen.

– Seurakunnissa vastuunkantajat ja jäsenistö ovat vanhentuneet monta vuotta, mutta nyt on näköpiirissä muutos.

Tutut keinot, uudet strategiat

Jos suurella pensselillä maalataan, tilanne on siis tämä: vapaakristilliset vanhenevat, eikä jäsenistö näytä merkittäviä kasvun merkkejä. Samaan aikaan Jeesuksen asettama tehtävä kaikkien kansojen opetuslapseuttamisesta on voimassa. Miten kirkkokunnat ja uskonyhteisöt aikovat tehdä tämän?

Vastauksena ei ole pussillinen uusia konsteja, vaan keinot ovat vanhoja tuttuja: uusien seurakuntien istuttaminen, uuden sukupolven nostaminen, seurakuntien elinvoimaisuus, evankeliointi ja diakoniatyö. Uutta on lähinnä päämäärätietoinen strategia, johon turvautuvat niin Vapaakirkko, Helluntaikirkko kuin Baptistikirkkokin.

Vapaakirkon strategiaan 2030 kuuluvat suurina päälinjoina uusien seurakuntien istuttaminen, seurakuntien verkostoituminen sekä seurakuntien elinvoimaisuuden tukeminen. Sami Westerholm painottaa kolmea asiaa, joilla ihmisiä voitaisiin paitsi tavoittaa, myös sitouttaa.

– Uusien ihmisten saavuttaminen ja evankeliointi, opetuslapseuttaminen ja paimenuus eli ihmisistä huolehtiminen. Jos nämä asiat olisivat hyvin hoidossa yhtä aikaa, niin jäsenmäärässäkin voitaisiin nähdä hyvää kehitystä, hän uskoo.

– Edelleen uusien seurakuntien syntyminen on paras tapa tavoittaa uusia ihmisiä, mutta sekään ei ole ainoa tapa. Seurakunnan pitäisi olla myös elinvoimainen, tehtäväänsä toteuttava seurakunta.

Vaisu vaihe voi olla myös mahdollisuus

Baptistien kymmenen vuoden tavoitteena on samaten seurakunnanistutus, mutta myös kirkkokunnan uusi tunnustus, joka ”ilmentää sitoutumista evankeliumiin ja opetuslapseuteen”.

Helluntailiikkeen strategia tähtää vuoteen 2035 ja valmistuu tämän vuoden aikana, kertoo Leevi Launonen. Nuoren sukupolven omistajuuden, seurakunnanistutuksen, evankelioinnin ja diakonian ohella keskusteluissa ovat olleet muun muassa ”maahanmuuttajien huomioiminen, yhteisiä yhdistyksiä ja palvelujärjestöjä koskevien rakenteiden kehittäminen sekä tietysti aito hengellinen uudistuminen ja uusi näky”.

Pelastusarmeijan Suomen ja Viron territorion johtaja Patrick Naud nimeää tavoitteeksi kokonaisvaltaisen tehtävän: rakastaa lähimmäisiä, elää ja julistaa evankeliumia, palvella kärsivää ihmiskuntaa ja osoittaa sosiaalista vastuullisuutta. Työssä huomioidaan aivan erityisesti lapset, nuoret ja perheet.

Metodistikirkon vastaus on uusien uskonyhteisöjen synnyttäminen. Jori Brander pitää itse asiassa nykyistä vaisua vaihetta mahdollisuutena.

– Nyt on kirkossamme laajemmalti herätty ymmärtämään, ettei nykymuotoinen vapaakristillisyys tavoita modernia ihmistä. Etsimme mieluummin keinoja saavuttaa kristinuskosta vieraantuneet ihmiset kuin tavoitella pettyneitä kristittyjä kivalla ohjelmalla muista kirkkokunnista.

_ _ _

Kirjoittajan kommentti:  Millä sitoutumista
mitataan?

Jäsenmäärä on yksi kirkkokunnan elinvoimaisuuden mittari, mutta ainoa se ei ole. Vapaakirkossa pidetään kirjaa varsinaisista ja perhejäsenistä, Helluntaikirkossa myös kastetuista. Kasteiden määrä helluntailiikkeessä on Leevi Launosen mukaan hiipunut 1990-luvulta lähtien, joskin esimerkiksi turvapaikanhakijoiden parissa tehdyn työn tuloksena kaste-ennätys nähtiin vuonna 2017, lähes tuhat.

Jori Brander Metodistikirkosta painottaa elinvoimaisuuden ja ”kohtaamisten” mittaamista, Pelastusarmeijassa kävijöiden määrä taas ylittää roimasti paperilla sitoutuneiden määrän.

Jos katsotaan pelkkää jäsenistöä, tilastoista katoavat juuri ne kävijät, jotka eivät ole virallisesti liittyneet kirkkokuntaan. Heissä saattaa olla satunnaisia vierailijoita, mutta myös ”henkisesti sitoutuneita”, jotka osallistuvat ja palvelevat seurakunnassa aktiivisesti. Joukossa voi olla niitä, jotka syystä tai toisesta eivät ole halunneet erota edellisestä taustayhteisöstään — todennäköisesti evankelisluterilaisesta kirkosta — mutta jotka ovat löytäneet enemmän tai vähemmän pysyvän hengellisen kodin paikallisesta vapaakristillisestä seurakunnasta.

Jos tällaisia kävijöitä on paljonkin, se vääristää väistämättä tilastoja silloin, kun jäsenistöllä mitataan seurakunnan tavoittavuutta ja elinvoimaisuutta.

Milleniaalien eli 1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välillä syntyneiden sukupolvea syytetään sitoutumattomuudesta. Vapaakirkon varsinaisten jäsenten käyrä kääntyykin jyrkkenevään laskuun 35 ikävuoden rajapyykin kohdalla; perhejäsenten määrä alle 35-vuotiaissa on huomattavan suuri verrattuna vanhempiin ikäluokkiin.

Syitä tähänkin löytyy todennäköisesti lukuisia.

– Kilpailevatko heistä monet muut? Onko ruuhkavuosien syytä vai koulutukseen liittyvä asia, että he puuttuvat meiltä? Onko seurakuntien kulttuuri vierasta sen ikäisille? pohtii Vapaakirkon kotimaantyönjohtaja Sami Westerholm.

Entä merkitseekö ylipäätään johonkin kirkkokuntaan kuuluminen nuorille ja nuorille aikuisille vähemmän kuin heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa ikäpolville? 

Kristittyjen yhteyttä yli kirkkokuntarajojen korostetaan paljon — ja onneksi näin on. Jos kristitty identifioituu ensisijaisesti maailmanlaajuiseen Kristuksen seurakuntaan, ei kirkkokuntaan sitoutuminen välttämättä tunnu niin tärkeältä. Olisiko siis syytä pohtia uudelleen sitoutumisen mittaamista ja tarkastella jäsenkäyrien sijaan muita mittareita?

Pia Korhonen

Artikkelikuva: Siitä on jo aikaa, kun autoissa oli kasettisoittimet. Samaan maailmanaikaan ovat valitettavasti jääneet myös vapaakristillisten seurakuntien kasvuvuodet. Kuva: Tobias Tullius / Unsplash