Ari Korolainen muistaa lämmöllä omaa nuoruusiän valmentajaansa.
Pastori Ari Korolainen tunnetaan kovana porrasjuoksijana. Hän päivittää aktiivisesti sosiaalista mediaa senioriurheilukilpailuihin tähtäävistä harjoituksistaan, pilke silmäkulmassa. Neljänsadan metrin aitoja varten täytyy jatkuvasti kehittää ponnistusvoimaa. Suuria harppauksia Korolainen on ottanut myös työelämässä, jossa hänet kuvainnollisesti pudotettiin syvään päätyyn ja katsottiin, oppisiko poika uimaan. Perehdytykseen ei ollut aikaa. Vuosi oli 1993, Suomessa syvä lama, Korolaisella armeija takana ja Kuopion vapaaseurakunnasta puuttui nuorisotyöntekijä.
– Kun syyskuussa aloitin työt, samalla viikolla paikallisesta lukiosta pyydettiin pitämään uskonnontuntia ja kertomaan Vapaakirkosta. ”Voi hyvää päivää!” ajattelen nyt. Hätäpäissäni yritin kahlata kirkkokunnan historiaa läpi. Muistan elävästi kuumottavan tunteen, kun vartissa olin sanonut jo kaiken mitä tiesin, ja jäljelle jäi puoli tuntia tyhjää. Siinä tuli sekä tuskanhiki että kylmät väreet! Korolainen naurahtaa.
Osa-aikainen pesti muutettiin parin vuoden jälkeen kokoaikaiseksi. Käänteentekevää Korolaisen uralle oli kutsu opettaa Kiponniemen seurakuntakoululeirillä vuonna 1996.
– Kiparilla verkostoiduin muiden nuorisotyöntekijöiden kanssa ja tutustuin Aake Huurresaloon, joka potki minua kohti työntekijävaltakirjaa valmistavia opintoja.
Merkityksellisiä kohtaamisia koulupastorina
Juuri ennen vuosituhannen vaihdetta Korolaiset muuttivat pääkaupunkiseudulle ja Ari Korolainen alkoi Helsingin vapaaseurakunnassa nuorisotyön, jota kesti reilut 6,5 vuotta. Tämä aika oli työntäyteistä ja kasvattavaa aikaa, jossa mieleenpainuvimmiksi muistoiksi jäivät opiskelijaillat ja nuorten viikonloppuleirit Suolikkaalla.
Kahdeksan ja puoli vuotta kului myöhemmin Vantaan vapaaseurakunnan ainoana työntekijänä, mutta erityisen hohdokkaiksi Korolainen mainitsee vuodet koulutyössä.
– Urani huipulla koen olleeni 2007–2008 pääkaupunkiseudun vapaaseurakuntien yhteisenä koulupastorina. Itselleni tuo pesti on ollut merkityksellisin, koska silloin koin lähes päivittäin, että saan kohdata ihmisiä, jotka eivät ole evankeliumia kuulleet! Koin, että olemisellani ja sanomisillani saattoi olla hyvinkin kauaskantoisia seurauksia. Halusin erityisesti kertoa Jumalasta, joka rakastaa. Halusin myös viestiä, ettei Jeesuksen seuraaminen ole mitään ’luusereiden touhua’, sellaista, jollaiseksi olin itse uskovaiset ennen uskoontuloani lokeroinut. Oli kurjaa, ettei tuolle pestille saatu jatkorahoitusta, Korolainen harmittelee.
Puoliorpo löysi valmentajan
Harppauksia Korolainen joutui tekemään jo lapsuudessaan. Hänen isänsä menehtyi työtapaturmassa VR:llä jäätyään rintakehästään kahden junanvaunun puskurin väliin. Tragedia jätti syvän jäljen sekä äitiin että viisivuotiaaseen Ariin, jonka piti kiireesti kasvaa vastuulliseksi toimijaksi.
– Olin perhepäivähoidossa. Muistan pulkkamäessä sinä aamuna havahtuneeni erikoiseen tunteeseen, että jotain on sattunut. Kun äiti tuli minua jonkin ajan kuluttua hakemaan, itkunsa keskeltä hän sai soperrettua, että isä on kuollut.
– Isän kuolema varjosti lapsuutta. Kouluun mentyäni pelkäsin, että äitikin kuolee sillä aikaa, kun en ole vahtimassa. Siksi juoksin äitiä vastaan töihin, halusin pitää hänet hengissä, Korolainen muistelee.
Kuopio oli 1970–80-luvuilla jalkapallokaupunki. Kolme joukkuetta pelasi SM-liigassa ja joka ikinen vähänkään liikunnasta pitävä pikkupoika harrasti lajia.
– Pelasin varkki-iässä KUPSin nappulajoukkueessa vasenta laitapakkia. Sitten naapuritalon yleisurheiluvalmentaja sai minut houkuteltua yleisurheilun pariin. Laji kaappasi mukaansa ja piti otteessaan 17-vuotiaaksi.
Naapurissa asunut valmentaja toimi tietämättään Ari Korolaiselle isänkorvikkeena, miehen mallina.
Kuultuaan valmentajansa kuolemasta viime keväänä Korolainen kirjoitti Facebook-tililleen: ”Useita kertoja viikossa kerrostalolähiöstä hän kokosi joukon nuoria punaiseen Fiat 127:aan ja vei kesällä urheilukentälle sekä talvella väestönsuojan luolaan treeneihin. Hänen kiireetön isällinen läsnäolo ja asiantuntemus tekivät hänestä loistavan valmentajan.”
– Jorkki oli älyttömän rohkaiseva tyyppi, valoisa ja elämänmyönteinen, siitä kaverista ei voinut olla tykkäämättä. En varmaan tajunnutkaan, miten tärkeä hän oli minulle, kuin vasta vuosien jälkeen, Korolainen toteaa.
Kallaveden hyiset aallot
Peruskoulun viimeisenä päivänä Ari Korolaisen äiti Maire kysyi, lähtisikö poika seuraavana päivänä kirkkoon.
– ”Minäkö kirkkoon, älä unta näe”, ajattelin. Menin kuitenkin. Kirkossa jotenkin ymmärsin, että Jumala ihan älyttömästi rakastaa minua. Polvistuin alttarille itkemään, en niinkään synnin katumusta vaan Jumalan rakkautta, se mursi.
16-vuotiaana Korolainen löysi Kuopion vapaaseurakunnasta Jumalan lisäksi tulevan vaimonsa Maaritin. Viittä vaille 19-vuotiaana soivat hääkellot ja muutamien vuosien kuluttua syntyivät suloiset tyttäret Hanna ja Anni.
Elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää suloisuutta. Traaginen järviseikkailu 24-vuotiaana oli koitua Korolaisen kohtaloksi. Hyisen Kallaveden keväiset aallot ja kokemattoman ystävän väärä melontarytmi kaatoivat kapean intiaanikanootin kaukana rannasta. Kuusiasteinen vesi kohmetti jäsenet hetkessä.
– Puolivälissä matkalla rantaan iski tietoisuus siitä, että me voimme kuolla tänne. Näin kyllä käteni, joilla mekaanisesti kauhoin, mutta niistä oli mennyt tunto kokonaan. Mielessä pyöri kaksi asiaa: hirvittävä murhe Maaritista ja Hanna-vauvastamme. Muistikuvassani he vilkuttivat minulle parvekkeelta. Toisaalta minulle tuli ihan absurdin levollinen fiilis, että asiat ovat kunnossa Jumalan kanssa. Jos elämä loppuu tähän, niin ainakin olen tehnyt suurimman ratkaisuni, joka kyllä kantaa kuoleman yli.
Kun vihdoin jalat ylettivät rannassa pohjaan, Ari Korolainen huomasi, ettei hänen kaverinsa enää reagoi, ja raahasi tämän tukasta vetäen turvaan. Paikalle sattunut koiranulkoiluttaja tajusi nuorten miesten vakavan tilanteen ja kiidätti nämä Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Miesten ruumiinlämpö oli laskenut jo vajaaseen 34 asteeseen.
Seuraavana päivänä Savon Sanomat kirjoitti: ”Hyinen Kallavesi uhkasi melojia. Pelastusliivit ja hyvä kunto pitivät Arin ja Petrin hengissä.”
–Palasimme kaverini kanssa rannalle ja juttelimme pitkään. Se, minkä tapahtumasta opin, jäi kantavaksi teesikseni: Elämä on lahja! Jokainen päivä on arvokas, vaikka olisikin harmaa ja tuiskuinen. Sekä isän kuolema että oma traaginen kokemus syvensivät ymmärrystäni elämän rajallisuudesta. Elämä täällä voi loppua koska vain.
Yksi aita kerrallaan
Palattuaan muutama vuosi sitten Vantaalta takaisin Helsingin vapaaseurakuntaan ja sen johtotehtäviin Ari Korolainen on kokenut suuren seurakunnan haasteita, mutta myös paljon iloa. Nykyisissä tehtävissään Korolainen kertoo tutustuneensa yhä paremmin vahvuuksiinsa ja heikkouksiinsa, joten oppimista riittää tulevillekin vuosille.
Vuonna 2013 Korolainen tapasi vanhan aitajuoksulegendan urheillessaan Eläintarhan kentällä. Mies seurasi Korolaisen harjoittelua ja antoi hyviä neuvoja. Aitajuoksuradalla hän kehotti: ”Keskity vain yhteen aitaan kerrallaan.”
–Tajusin, että jos lähtötelineissä alan miettiä, miten selviän kaikista kymmenestä ylitettävästä aidasta, fokus menee mönkään.
Kirkkokunnan tasolla Korolainen on ”aitonut” SVN:n nuorisotoimikunnassa, teologisen opiston johtokunnassa, lähetystoimikunnassa ja työntekijäliiton sekä kirkkokunnan hallituksessa.
Mentoroidessaan muita Korolainen on muistuttanut asiakkaitaan, että kaikesta ei tarvitse selvitä yhdellä kertaa.
Mirkka Salmensaari
Artikkelikuva: Helsingin vapaaseurakunnan johtava pastori Ari Korolainen on elämässään pysäytetty rankasti kaksi kertaa: Heikki-isä kuoli Arin ollessa viisivuotias. Korolainen itse oli menehtyä Kallaveden kylmiin vesiin 24-vuotiaana. Siksikin hän kuuluttaa: Elämä on lahja! Vaimonsa Maaritin ja tyttäriensä Hannan ja Annin kanssa Ari nautiskeli 50-vuotiskakkuaan Vantaalla 17.1.2021. Kuva: Mirkka Salmensaari
