Turvautuminen ruoka-apuun voi aiheuttaa häpeää ja pahimmillaan huono-osaisuuden syvenemistä. Kuitenkin siitä on tullut olennainen osa suomalaista yhteiskuntamaisemaa — ja lukuisten ihmisten selviytymistä päivästä toiseen.

Hävettääkö ilmaisen ruokakassin hakeminen ja sen myöntäminen, ettei selviä omin avuin? Tätä Anniina Lahtinen ryhtyi miettimään tehdessään sosionomin opintoihin kuuluvaa opinnäytetyötä.

Hän perehtyi aiheesta hiljattain tehtyyn tutkimukseen ja teki kirjallisuuskatsauksen ruoka-avun hakemiseen liittyvästä stigmasta eli häpeäleimasta. Jyväskylän ammattikorkeakoulun sosiaalialan tutkinto-ohjelmaan tehty Hyvinvointiyhteiskunnan häpeä poiki hänelle Talentian eli sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestön myöntämän etiikkapalkinnon.

 

 

Kokevatko ruoka-avun asiakkaat häpeää, Lahtinen kysyi opinnäytetyössään. Kokevat, vaikkakin vaihtelevasti esimerkiksi iästä ja taustasta riippuen, oli vastaus. Ja stigmalla taas on hyvin kielteisiä vaikutuksia ihmisen elämään. Se paitsi heikentää terveyttä, myös vaikeuttaa avun hakemista.

 

 

 

Ruoka-apu on tullut jäädäkseen

Pitäisikö hyvinvointiyhteiskunnassa ylipäätään joutua turvautumaan ruoka-apuun? Yksinkertainen vastaus on ”ei”. Tampereen yliopiston tutkija Tuomo Laihiala kirjoittaa laajassa väitöstutkimuksessaan: ”Köyhyyden torjuminen on hyvinvointivaltion tehtävä, sillä vapaaehtoisilta hyväntekijöiltä saatu ruoka ei ratkaise ruokajonojen taustalla olevia ongelmia. Sen sijaan nöyryyttävä ’köyhäinapu’ voi johtaa häpeäleimaan, huono-osaisen identiteettiin ja siten pahimmillaan huono-osaisuuden etenemiseen syväksi huono-osaisuudeksi.”

Kolmannen sektorin, kuten voittoa tavoittelemattomien järjestöjen ja seurakuntien tarjoama ruoka-apu on vakiintunut lama-ajasta lähtien osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Ennen lamaa se oli vielä marginaalista, mutta 1990-luvulla ruoka-apu tuli pysyväksi osaksi yhteiskuntaa. Sitä järjestivät pitkälti seurakunnat, jotka reagoivat ihmisten hätään, minkä lisäksi esimerkiksi Työttömien Keskusjärjestö on jakanut EU-ruoka-apua työttömille ja vähävaraisille.

 

 

Suomen Vapaakirkko on järjestänyt EU-ruoka-apua vuodesta 1998 lähtien, käytännön jakelusta ovat vastanneet vapaaseurakunnat ja ViaDia-paikallisyhdistykset. Diakoniajohtaja Kristian Vilkman huomauttaa, että ruokaa on jaettu pienemmässä mittakaavassa paljon aikaisemminkin myös Vapaakirkon historiassa.

 

 

 

1990-luvulla syntynyt Anniina Lahtinen on kasvanut ruoka-apu-Suomeen, joten ennen opinnäytetyötä hän ei ollut osannut edes kyseenalaistaa ruoan jakamisen olemassaoloa.

– On jopa ihmisiä, jotka sanovat, ettei Suomi ole hyvinvointiyhteiskunta, koska meillä on ruoka-apua. Yhteiskunnan antama tuki ei ole riittävä, jos on vapaaehtoisuuteen perustuvaa hyväntekeväisyyttä, hän sanoo.

 

 

 

 

Eläkeläisnainen on tyypillinen asiakas

 

Ongelmana on se, että niin kauan kuin köyhyyttä ei saada poistettua yhteiskunnasta, ruoka-apu tuntuu olevan toistaiseksi paras vaihtoehto. Näin uskoo myös eduskunnan köyhyysryhmän puheenjohtaja Antero Laukkanen

– Perustavoite on se, että yhteiskunta huolehtii perusturvasta sellaisella tasolla, että leipäjonoja ei tarvita. Se on ihanne, johon pitää pyrkiä. Mutta niin kauan, kun se ei tapahdu, on välttämätöntä olla kolmas sektori, jota myös yhteiskunta tukee.

 

Samaa sanoo Kristian Vilkman.

– Tietysti ihannetilanne on, ettei ruoka-apua tarvittaisi. Ja toivotaan, että näin tapahtuu, mutta tällä hetkellä ei ole mitään merkkejä siitä, että ruoka-avun tarve olisi poistumassa.

Vilkman mainitsee syiksi muun muassa asumismenojen kasvun, pienet eläkkeet ja ruoan kalleuden. Laukkanen korostaa, että pääkaupunkiseudulla pienituloisen on vaikea tulla toimeen kalliiden elinkustannuksien vuoksi.

– Ruoka-avussa käyvä keskimääräinen asiakas on tutkijoiden mukaan pieneläkettä saava nainen, jos tiivistetään, Vilkman jatkaa.

Kaikki eivät tunne häpeää

Kaikki ruoka-avun asiakkaat eivät kuitenkaan tunne häpeää. Tämä kävi ilmi Laihialan väitöskirjassa, jonka aineistona on 3 474 vastausta ruoanjakopisteiden kävijöiltä. Aineisto on peräisin Huono-osaisin Suomi -tutkimusprojektista. Kaksi kolmasosaa ei koe ruoka-avun hakemista häpeällisenä. Tulos oli yllättävä, sillä haastattelututkimuksissa ja uutisoinnissa häpeä nousee selkeästi esiin, Laihiala kirjoittaa tutkimuksessaan.

Tausta ja elämäntilanne vaikuttavat häpeän kokemiseen: iäkkäät ja naiset, perheen elättäjät ja korkeasti koulutetut kokevat useammin häpeää. Mahdollisia syitä sille, että häpeää ei koeta, ovat esimerkiksi sopeutuminen tilanteeseen, oman viiteryhmän heikko sosiaalinen asema ja kohtaamiset toisten avun saajien ja avun antajien kanssa.

Häpeä on kuitenkin haitallista, joten yksi kolmanneskin ruoka-apua häpeäviä ja häpeästä kärsiviä ihmisiä on liikaa, pohtii Lahtinen opinnäytetyössään.

Ymmärrys voisi vähentää häpeäleimaa

Kuinka ruoka-avun hakemisen aiheuttamaa häpeää voitaisiin ennaltaehkäistä? Ruoka-avun antajien toiminta ja yhteiskunnan ja median asenteet vaikuttavat asiaan: jos ruoka-apua antaa itse apua saanut henkilö, ruokakassi voi olla helpompi ottaa vastaan.

Kristian Vilkman kertoo, että ruoka-avussa on pyritty helpottamaan avun vastaanottamista ja häpeän ehkäisemistä. Keinot vaihtelevat, sillä ViaDia-yhdistysten ruoka-apu vaihtelee hyvin paljon paikasta riippuen. Monessa paikassa tarjotaan vähintään kahvia hakijoille, istutaan alas ja jutellaan rauhassa kävijöiden kanssa ja ruuhkaisissa paikoissa käytetään jonotusnumeroita sen sijaan, että ihmisten itse tarvitsisi jonottaa.

– Meillä on Suomessa vain muutama jono, ja jostain syystä media nostaa esiin jatkuvasti nämä lähinnä pääkaupunkiseudun jonot, Vilkman mainitsee.

ViaDia-yhdistysten ja vapaaseurakuntien ruoka-apuun liittyy usein hengellisiä tilaisuuksia, mutta ne ovat vapaaehtoisia. Vilkman toteaa, että moni osallistuu mielellään hartauteen. Ruokajakoon on tervetullut kuka tahansa, mutta lisäksi on erityisryhmille suunnattua ruoka-apua, kuten Lahdessa suonensisäisiä huumeita käyttäville tarjottu ruoka tai kahvitteluhetki.

Yhteiskunnan ja median asenteet koetaan lähinnä kielteisinä, kirjoittaa Lahtinen opinnäytetyössään. Länsimainen oletus omillaan pärjäämisestä ja riippumattomuudesta on jyrkässä ristiriidassa hyväntekeväisyyden vastaanottamisen kanssa.

Inhimillisyyden ja osallisuuden lisääminen ruoka-avussa voisikin vähentää häpeäleimaa, uskoo Anniina Lahtinen:

”Uskon, että mikäli ymmärrystä saataisiin lisättyä ihmisryhmien välillä, myös stigman kokeminen voisi hälventyä.”

Pia Korhonen

Lähteet:

Tuomo Laihiala: Kokemuksia ja käsityksiä leipäjonoista — huono-osaisuus, häpeä ja ansaitsevuus. Itä-Suomen yliopisto 2018.

Anniina Lahtinen: Hyvinvointiyhteiskunnan häpeä: Kirjallisuuskatsaus ruoka-apuun liittyvästä stigmasta hyvinvointiyhteiskunnassa. Jyväskylän ammattikorkeakoulu 2018.

_ _ _

ViaDian EU-ruoka-apu numeroina

Vuonna 2018 ViaDia-yhdistykset ja vapaaseurakunnat jakoivat EU-ruoka-apua noin 232 500 kilogrammaa. EU-ruoka-apu käsittää kuitenkin vain 27 prosenttia kaikesta jaetusta ruoka-avusta.

EU-ruoka-apua jaettiin 70 jakopisteessä. Lisäksi kymmenet vapaaseurakunnat jakavat muuta ruoka-apua, joka ei ole ViaDia ry:n kirjanpidossa.

EU-ruokakasseja jaettiin vuonna 2018 57 000 kappaletta. / ViaDia ry

_ _ _

Ruoka-avusta ja häpeästä opinnäytetyön tehnyt Anniina Lahtinen: Jos maailmassa on tällaista, minun on tehtävä jotain

Anniina Lahtinen kirjoitti opinnäytetyönsä ruoka-avun hakemiseen liittyvästä häpeäleimasta eli stigmasta. 24-vuotias Lahtinen opiskeli Jyväskylässä sosionomiksi ja työskentelee nykyään Helsingissä Kansaneläkelaitoksella asiakaspalvelussa.

”Olisi väärin sulkea silmät”

Lahtisen kiinnostus huono-osaisuuteen kumpuaa ennen kaikkea hänen uskostaan.

– Minulla on tosi vahvasti sydämellä yhteiskunnan kaikista huono-osaisimmat ihmiset. Jeesus tuli juuri heitä varten ja haluaa, että me huomaamme ne ihmiset, joita kukaan muu ei huomaa, Lahtinen selittää.

Hän kokee alavalintansa kutsumuksena, joka kirkastui lukion jälkeen Ateenassa. Hän oli Youth With A Mission -lähetysjärjestön opetuslapseuskoulu Discipleship Training Schoolin kautta aktiossa. Ryhmä jakoi ruoka-apua puistossa, jossa majaili narkomaaneja ja prostituoituja.

– Jotenkin se pysäytti minut: Jos maailmassa on tällaista, niin minun on pakko tehdä jotakin, Lahtinen muistelee.

– Ehkä se on vain pientä, mitä voin itse tehdä, mutta olisi väärin sulkea silmät.

Siksi hän päätyi sosiaalialalle. Ja mitä enemmän hän on perehtynyt huono-osaisuuteen, sitä tärkeämmältä aihe on hänestä tuntunut.

Ihminen on nähtävä kokonaisuutena

Opinnot, niihin liittyvät harjoittelut ja työkokemus ovat muuttaneet Anniina Lahtisen asennetta yhteiskunnan huono-osaisiin. Myötätunto vaikeissa tilanteissa eläviä asiakkaita kohtaan on lisääntynyt.

– En voi tuomita tai laittaa ihmisiä johonkin kategoriaan, minulta vaaditaan enemmän. Pitää olla valmis näkemään ihminen kokonaisuutena, hän pohtii.

– Ja toisaalta, Raamatussakin meitä haastetaan rakastamaan kaikkein ei-rakastetuimpia ihmisiä. Haluan luottaa siihen, että voin saada Pyhältä Hengeltä voimaa silloin, kun en pysty näkemään ihmisiä heidän kaikessa kauneudessaan.

Jeesuskaan ei pelännyt leimautua

Häpeäleimaan eli stigmaan perehtyminen herätti oivalluksia Raamatusta.

– Se, miten Jeesus kohtasi  maan päällä ihmisiä ja erityisesti stigmatisoituja ihmisiä, kosketti minua ihan hirveästi, hän kertoo.

Lahtinen mainitsee esimerkkinä syntisen naisen, joka pesi Jeesuksen jalat kyynelillään (Luuk. 7:37–50).

– Siinä on kyse juuri stigmasta. Jeesuskin leimautui, koska antoi naisen pestä jalkojaan. Stigma on aina sosiaalinen käsite, ja toiset pelkäävät kohdata stigmatisoituja ihmisiä.

Jeesus ei kuitenkaan pelännyt kohdata naista, vaan päinvastoin kehui naisen tekoa esimerkilliseksi verrattuna fariseusten toimintaan.

Työssään Lahtinen kohtaa jatkuvasti suomalaisen huono-osaisuuden kirjoa, ja hän kertoo olevansa innoissaan työstään.

– Välillä tuntuu, että jos Jeesus olisi maan päällä, hänkin olisi Kelassa, Lahtinen nauraa.

Pia Korhonen

– – –

Eduskunnan köyhyysryhmä perustettiin keskustelun lisäämiseksi

Eduskunnan köyhyysryhmä perustettiin vuonna 2004 lisäämään keskustelua köyhyydestä kansanedustajien ja köyhyyttä tutkivien tai sen parissa toimivien järjestöjen kesken.

– Se perustettiin heidän ja kansanedustajien väliseen vuoropuheluun ja toisaalta keskustelemaan siitä, miten kunkin hallituksen toimet vaikuttavat ihmisiin, lisäävätkö vai vähentävätkö ne köyhyyttä, kertoo ryhmän tämänhetkinen puheenjohtaja, kristillisdemokraattien kansanedustaja Antero Laukkanen.

Tällä kaudella 12. syyskuuta järjestäytyneeseen ryhmään on tavoitteena saada edustus jokaisesta eduskuntaryhmästä. Köyhyysryhmän yhteistyöjäseninä ovat lukuisten sosiaali- ja terveysalan järjestöjen kattojärjestö SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry, Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen verkosto EAPN-Fin, Kuka kuuntelee köyhää -verkosto sekä Kirkon diakoniarahasto.

Päätöksenteko ei ole muuttunut

Ovatko ryhmän toimet vaikuttaneet päätöksentekoon?

– Minun mielestäni eivät ole, Laukkanen toteaa.

Hän lisää, että hallituksen toimintaa ohjaavat hallitusohjelmat, joihin on tälläkin kaudella kirjattu eriarvoisuuden vähentäminen. Oppositiopuolueeseen kuuluva Laukkanen kritisoi hallitusohjelmia sanahelinäksi, jolla ei ole ollut juuri käytännöllistä vaikutusta köyhien elämään.

– Usein poliittinen kenttä vastaa tarpeeseen tuottamalla raportteja ja selvityksiä, hän toteaa.

– Siksi oma painopisteeni on työskennellä sen eteen, että saataisiin nopeassa aikataulussa perusturvauudistus käyntiin, jotta toimeentulo voisi nousta.

Kristittyjen velvollisuus on auttaa

Seurakunnat ja uskonnolliset yhteisöt ovat merkittävä ruoka-apua antava taho Suomessa. Eduskunnan köyhyysryhmällä ei kuitenkaan ole suoraa yhteyttä Kirkon diakoniarahaston lisäksi muihin kristillisiin kirkkoihin tai järjestöihin, vaan yhteys toimii kattojärjestö SOSTEn kautta sen jäsenjärjestöihin. Yksi niistä on ViaDia Pohjois-Savo ry.

– Eduskunnassa ei ole mahdollisuutta pyörittää verkostoa, jossa olisi vaikkapa 40 toimijaa. On pitänyt rajata yhteistyö neljään järjestöön, Laukkanen perustelee.

Hän pitää kristillisten seurakuntien ja yhteisöjen merkitystä ratkaisevana köyhyyden torjumisessa juuri kristillisestä maailmankuvasta johtuen:

– Meidän tehtävämme ja velvollisuutemme on auttaa näitä ihmisiä, jotka ovat hädässä. Vaikka olisimme sitä mieltä, että tämä on yhteiskunnan tehtävä, ei silti voi jättää ihmistä yksin hätänsä kanssa.

Laukkasen tavoitteena on saada vähävaraisia tukeville yhdistyksille kiinteä toimintatuki, joka tulisi valtion kassasta. Hän myöntää, että tukemalla ruoka-aputyötä myönnetään, että hyvinvointiyhteiskunta ei pysty pitämään huolta kaikista vähäosaisista.

– No, ei pystytä, se on tosiasia. Meillä ei ole näköpiirissäkään ratkaisua asialle, hän toteaa.

Pia Korhonen

Artikkelikuva: Louise Lyshøj / Unsplash