Asia, josta haluan kirjoittaa, voi olla määritelmällisesti joko vertaismentorointia, kukaties peräti kiihkeätempoista viikoittaista kehityskeskustelua — tai sitten vain kahden seurakunnan vastuunkantajan vapaamuotoista keskustelua työhön liittyvistä asioista. En tiedä, tämän asian joudun jättämään lukijan ratkaistavaksi.

Mentorointihan on perinteisesti ymmärretty tiedon ja osaamisen siirtämiseksi kokeneemmalta henkilöltä kokemattomammalle. Tämä koskee myös niin kutsutun ”hiljaisen tiedon” siirtämistä. Hiljainen tieto voi olla joskus vaikeaa sanoittaa, kysymys saattaisi olla esimerkiksi tietoa yhteisön, tässä tapauksessa seurakunnan, määrittelemättömistä perinteistä, toimintatavoista ja odotuksista työntekijää kohtaan. Tämän tiedon on kokenut henkilö hankkinut elämällä yhteisön keskellä pitkään, se voi olla osin subjektiivistakin eikä sitä ole hankittu yhteisön julistettuihin arvoihin tutustumalla eikä virallisten kokousten pöytäkirjoja lukemalla. Tämän tiedon välittyminen on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, ehkä erityisesti hengellisessä yhteisössä.

 

Sen lähes viisitoista vuotta kestäneen työrupeaman aikana, jonka toimin seurakunnanjohtajana suuressa vapaaseurakunnassa, tapasin säännöllisesti, lähes viikoittain lähintä esimiestäni. joka toimi seurakunnan puheenjohtajana. Me emme koskaan puhuneet — tuskin edes ajatelleet — että tapaamisissamme olisi ollut kysymys vertaismentoroinnista tai jatkuvasta pätevöitymisestä tehtävän hoitoon, vaikka molemmat merkitykset varmasti olivat mukana tapaamisissamme.

Tapasimmepahan vain maanantaiaamuisin brunssin yhteydessä juttelemaan sekä seurakunnan että oman elämän kuulumisista. Nämä kaksi kun eivät ole erillisiä seurakunnan työntekijän elämässä.

Uskon, että näiden tapaamisten hyöty ulottui paljon meitä kahta laajemmalle. Seurakunnanjohtajana minä sain uudenlaisen näköalan seurakuntalaisten elämään ja erityisesti vapaaehtoistyöntekijöiden arkeen, työhön ja jaksamiseen — näin siitä huolimatta, että en toki koskaan tuntenut olevani siitä jotenkin ulkopuolella. Toisaalta seurakunnan puheenjohtaja pääsi hyvin perille työntekijän ja työntekijöiden maailmasta ja kokemuspiiristä, kysymyksistä ja ahdistuksista. Jossain mielessä näissä tapaamisissa oli kyse ihan yhtä hyvin sielunhoidosta kuin vertaismentoroinnista.

 

Ongelmien ratkaisutilanteisiin nämä tapaamiset antoivat usein sen ”toisen näkökulman” siihen, kuinka asioita voisi yrittää ratkaista. Yksi suurimmista haasteista seurakunnan johtamisessa on vapaaehtoisjoukon johtaminen ja motivoiminen.

Vaikka seurakunnan henkilöjohtamisessa on paljolti kysymys samasta asiasta kuin yrityksen henkilöjohtamisessa, työkalut tähän johtamiseen ovat ainakin osittain hyvin erilaiset. Perinteinen keppi ja porkkana -johtaminen ei onnistu, kun ei ole juurikaan niitä porkkanoita annettavaksi, ja kepittämällä jää helposti ilman niitä johdettavia.  Eipä tämä vanha johtamistapa taida toimia enää yritysmaailmassakaan.

 

Hannu Hirvonen
eläkkeelle siirtynyt pastori
Helsinki

Artikkelikuva: Sen lähes viisitoista vuotta kestäneen työrupeaman aikana, jonka toimin seurakunnanjohtajana suuressa vapaaseurakunnassa, tapasin säännöllisesti, lähes viikoittain lähintä esimiestäni. joka toimi seurakunnan puheenjohtajana. Me emme koskaan puhuneet — tuskin edes ajatelleet — että tapaamisissamme olisi ollut kysymys vertaismentoroinnista tai jatkuvasta pätevöitymisestä tehtävän hoitoon, vaikka molemmat merkitykset varmasti olivat mukana tapaamisissamme. Kuva. Nick MacMillan / Unsplash