Suomalais-englantilainen Julia Immonen pakkautui neljän muun naisen kanssa pieneen veneeseen soutaakseen yli Atlantin. Äärimmäisessä koetuksessa hän löysi itsestään odottamatonta sitkeyttä, mutta suurin syy soudulle oli se, että liian monia ihmisiä myydään orjiksi vielä tänäänkin.

Kaikki sai alkunsa kymmenen vuotta sitten, kesäkuussa 2010. Julia Immonen oli hölkkälenkillä ystävänsä Stephin kanssa. Thamesjoen varrella kesken venyttelyn Steph kysyi: ”Mitä sanoisit, jos soudettaisiin yli Atlantin?”

Seikkailua suurempi syy

Puolitoista vuotta aiemmin eräs elokuva oli havahduttanut Julian ilmiöstä nimeltä ihmiskauppa. Mutta ahdistus ei jäänyt elokuvateatteriin eikä hälventynyt kuukausienkaan kuluessa, vaan vaati häntä ottamaan selvää asiasta.

Niinpä soudulle hahmottui vielä seikkailua suurempi syy. Kävi ilmi, että tässähän oli poikkeuksellinen tilaisuus kulkea samaista reittiä, jota pitkin orjia kuljetettiin aikoinaan Afrikasta Amerikkaan.

Julia päätyi osallistumaan The Talisker Whiskey Atlantic Challenge -soutukilpailuun, jossa osallistujat soutavat 4 800 kilometriä Atlantin valtameren halki La Gomerasta Kanariansaarilta Antiquan saarelle Karibianmerelle.

Soutu äärimmäisenä koetuksena sopi herättämään huomiota äärimmäisen vakavasta rikollisuuden muodosta.

– Ihmisten ostaminen ja myyminen on suurempaa bisnestä kuin se on koskaan ollut, hän sanoo.

Unelma oli hautautua vaikeuksiin

Jo ennen soutua Julia osallistui seurakunnassaan kuuntelevan rukouksen harjoitukseen, jossa tarkoituksena on omien pyyntöjen sijaan kuunnella, haluaisiko Jumala sanoa jotain. Kun Juliaa tai koko soutuhanketta tuntemattomat rukoilijat kertoivat näkevänsä Julian veneessä ja enkeleitä valtameren yllä, tämä oli pudota tuoliltaan.

– Nuo kuvat saivat minut jaksamaan pelkästään lähtöviivalle, koska se itsessään oli taistelu.

Urheilukanavalla työskennellyt Julia oli liikunnallinen ennestään, mutta valtamerisoutajaksi hänen piti opetella alusta lähtien. Lisäksi miehistön kokoonpano muuttui ja koko soutuyritystä oli lykättävä vuodella eteenpäin. Kaikkein suurimmat mullistukset nimittäin tapahtuivat Julian perhepiirissä.

Eräänä päivänä hänen sisarensa soitti: äiti oli yrittänyt itsemurhaa. Perheen vankka tuki ja turva, joka oli uskonut Julian soutuun idean alkumetreiltä lähtien, oli sairastunut psyykkisesti. Huoli äidistä ja päivittäiset vierailut tämän luona veivät yhtäkkiä leijonanosan Julian ajasta.

Kaikki vastoinkäymiset olivat haudata soutuhaaveet.

Julia ”tarttui pulloon”

Lopulta Julia seisoi La Gomeran saarella yhdessä neljän muun naisen kanssa valmiina lähtemään. Sama syy, joka sai hänet puskemaan lukemattomien soutulaitetreenien ja inhimillisten vaikeuksien läpi, antoi hänelle voimia keskellä valtamerta.

Ihmiskauppa on maailmanlaajuinen ilmiö, jonka yleisimmät muodot ovat seksuaalinen hyväksikäyttö, kuten henkilön painostaminen prostituutioon, ja työvoiman hyväksikäyttö. Ja vaikka tätä hyvin tuottoista rikollisuuden muotoa on vaikeaa nähdä, se koskettaa jopa kymmeniä miljoonia ihmisiä eri puolilla maailmaa.

Julia vertaa ihmiskauppaan pulloon, joka tuli Atlantilla vastaan joulupäivänä.

Hän näki vedessä jotakin, joka heijasti valoa eri tavalla kuin aallot yleensä. Se jokin oli yksinäinen pullo, jonka sisällä oli paperinpala. Soutaessaan Julia vain katseli sen katoavan näkymättömiin.

Oli monta syytä olla pysähtymättä. Olin liian keskittynyt, liian hidas reagoimaan, liian huolissani siitä, että toiset pitäisivät minua tyhmänä, kun jahtaan niin lapsellista unelmaa, liian peloissani siitä, etten pääsisi takaisin veneeseen, jos menisin veteen.

Ihmiskauppa on kuin tuo pullo, jonka nostamiseksi vedestä en pysähtynyt. Sitä on vaikea havaita, mutta kun lopulta näemme sen tai luemme siitä, on valtamerellinen syitä siihen, että päätämme olla piittaamatta siitä. – – Kun kerran ojennamme kätemme tarttuaksemme siihen, mikään ei ehkä palaa enää ennalleen.

Näin Julialle kävi.

Soudun jälkeen hän perusti hyväntekeväisyysjärjestön nimeltä ”Sport for Freedom”, joka nyt toimii Justice and Care -järjestön alla. Järjestön tavoitteena on pelastaa orjuuden ja ihmiskaupan uhreja ja auttaa heitä rakentamaan elämäänsä uudelleen, ja se työskentelee yhdessä poliisin kanssa rikollisverkostojen paljastamiseksi.

– Meistä jokainen ei voi tehdä kaikkea, mutta hienoa on, että kaikki voivat tehdä jotakin. Mitä sinä teet ”vapauden vuoksi”? Minulle se oli urheilu, toisille se voisi olla leivonta, musiikki, vaellus, taiteet, ratsastus, muoti tai laskettelu: kerätä rahaa ja lisätä tietoisuutta, hän haastaa.

Veneestä ei päässyt karkuun

Julia vietti yli kuukauden Atlantin aalloissa. Kaksi tuntia soutua, kaksi lepoa — pienessä hytissä, jossa ei mahtunut kunnolla istumaan suorassa. Tavoitteena oli rikkoa ennätys nopeimpana Atlantin ylittäneenä naisjoukkueena, joten mukavuus sai väistyä veneen keveyden tieltä. Soutukavereiden kanssa piti tulla hyvin toimeen, sillä ristiriitoja ei voinut paeta mihinkään.

Yksinkertainen ja hyvin haastava ympäristö syvensi Julian uskoa.

– Opin hyväksymään Jumalan rauhan kuin lahjana, kun olin kauhuissani ja pelon halvaannuttamana 15-metrisissä aalloissa. Usko toimii. Rukouksessa on voimaa! Se ei välttämättä muuta tilannettamme, mutta se varmasti muuttaa meitä!

Eivät veneenkään rikkoutuneet navigointilaitteet korjaantuneet kuin ihmeen kaupalla eikä alkumatkan merisairaus kadonnut taikaiskusta.

Silti keskellä valtamerta Julia Immonen koki olevansa lähellä Jumalaa. Sitä hän kaipaa nyt kahdeksan vuotta myöhemminkin.

– Maalla voimme etsiytyä puhelimen, ystäviemme, ruoan tai minkä tahansa pariin, mutta kun kaikki nämä mukavuudet on riisuttu, sitä rientää Jumalan puoleen paljon nopeammin, hän vastaa.

Ja muovasi Atlantin ylitys soutajaa muutenkin. Julia muuttui unelmoijasta tekijäksi, joka löysi itsestään aaltojen keskellä enemmän lujuutta, sitkeyttä ja voimaa kuin olisi voinut kuvitellakaan. 

– Olen huomannut, että tekemiseen ei ole mitään salaista kaavaa — se on kiinni sisusta, siitä että on valmis tekemään kaikkensa päämäärän eteen ja päättää olla luovuttamatta.

Soudusta, Julian tarinasta ja nykypäivän orjuudesta syntyi kirja Soutaen yli Atlantin (Julia Immonen ja Craig Borlase, suomentanut Mirja Sevón, Päivä 2020), jota on haastattelun lisäksi käytetty tämän jutun lähteenä. Kirjasta otettu lainaus on merkitty kursiivilla.

Pia Korhonen

— — — 

Naimisiin koronakeväänä

Kun Steph ehdotti soutua Thamesjoen rannalla vuonna 2010, Julia oli vastikään eronnut pitkästä ihmissuhteestaan. Itse asiassa hänen elämäänsä olivat 11 vuoden ajan leimanneet vaikeat, epäterveet seurustelusuhteet.

– Kun 27-vuotiaana uudistuin uskossani, Jumala johdatti minut tähän eeppiseen seikkailuun, ja se oli paljon helpompaa sinkkuna, hän kertoo.

Julia pitää sinkkuutta lahjana, jonka ansiosta hänen oli mahdollista toteuttaa asioita, jotka olisivat perheellisenä olleet huomattavasti hankalampia. Kuten kadota valtamerelle yli kuukaudeksi.

Mutta toive aviopuolisosta ei koskaan kadonnut täysin. Välillä Julia mietti välillä jopa, oliko Jumala unohtanut hänet. Mutta Jumala ei ollut.

Julia tapasi Nigelin Justice and Care -järjestön kautta. He olivat suunnitelleet isoja häitä toukokuun loppuun tänä keväänä, mutta koronavirus tuhosi suunnitelmat.

– Surin menetystä päivän tai pari. Tämän kamalan pandemian keskellä ei kestä kauaa saada asioita perspektiiviin, hän kertoo.

Lopulta häät päätettiin pitää jo maaliskuussa.

– Kun kaikki fanfaarit riisuttiin, olimme vain Nigel ja minä, hänen kolme lastaan ja kaksi todistajaa. Teimme itse kukkakimppumme, minulla ei ollut isoa hääpukua ja kaipasimme perheitämme valtavasti, mutta se oli silti täydellistä! / PK

Artikkelikuva: Viiden naisen joukkue lähti liikkeelle La Gomerasta. Edessä oli 4 800 kilometriä soutua. Kuva: Talisker Whisky Atlantic Challenge