Päivi Kettunen nauttii väreistä ja kauneudesta. Vaikka raha oli lapsuuden perheessä tiukassa, Kettusen äiti halusi, että ainoa tytär myös näyttää tytöltä. ”Äiti puki minua, ompelutti kukallisia mekkoja. Vaikka olisi kuinka tiukkaa, ankeaa ja työntäyteistä, elämässä saa olla vähän kauneutta.” Kuva: Maria Kuutti

Päivi Kettunen haluaa puhua ja kirjoittaa Jumalan lämpöä ja hyvyyttä näkyviin. ”Niin moni on pimeydessä ilman voimaa ja turvaa. Kunpa he löytävät saman minkä itse löysin.”

Rauhallinen aamu. Takana useampi lastenlasten kanssa vietetty päivä.

– Ihanaa, kun kaikki lapsenlapset asuvat lähellä. Voimme olla läsnä heidän elämässään, eikä tarvitse matkustaa, Päivi Kettunen sanoo.

Tänään on aikaa palautua. Kettunen tarttuu sauvoihin ja lähtee kävelylle.

– Aivoni toimivat paremmin, kun liikun. Minulle tavalliset palaverit ovat vaikeita. Olen erityisherkkä. Kaikki aistit virittyneenä mietin, miten kukakin ajattelee ja tuntee. Se väsyttää.

Kettunen on sellainen luterilaisen seurakunnan jäsen, jota kansankirkko resurssitilanteensa kiristyessä kaipaa: luova, ahkera, oma-aloitteinen, sinnikäs ja luotettava. 

– Aloin käydä kirkossa, kun lapset vähän kasvoivat. Tunsin siellä oloni turvalliseksi. Kun tarpeeksi monta kertaa istuin toimettomana, aloin miettiä, että haluaisin tehdä jotain. 

Kirkkoon vetivät avioliiton vaikeudet. Kettusella ja hänen puolisollaan on kuusi lasta. Miehen yritys vei reissutöihin pitkiksi ajoiksi. Perhearki jäi vaimon harteille.

– Pikkulapsiaika oli raskasta, niin täyttä elämää. Kuuntelin silloinkin hengellistä musiikkia, mutta muuhun ei ollut voimavaroja. 

Isän ikävä

Puolisoiden eriytyvät elämät toivat mukanaan asioita, joiden keskellä kärsittiin. Vaikeita tilanteita oli monia. Yksi vei lopulta jalat alta.

– Tuntui, ettei ole ulospääsyä, Päivi Kettunen sanoo.

Hän löysi tuolloin lohtua kävelyn ja rukouksen yhdistelmästä. Lapsuudesta oli jäänyt tuntu turvallisesta Jumalasta, muuttumattomasta Isästä, vaikka pienviljelijäperheen tilanne ei ollut helppo. 

– Olen keskimmäinen viidestä lapsesta, ainoa tyttö. Kun isä kuoli 32-vuotiaana, 25-vuotias äiti jäi leskeksi. Hän avioitui uudelleen, mutta isäpuolesta ei ollut meille isäksi. Olen kantanut isän kaipausta. 

Muistikuvat isästä ovat hatarat. Tuohon aikaan miehet tuppasivat olemaan tuurijuoppoja, katosivat pitkiksikin ajoiksi. Kun autoja ja puhelimia ei ollut, yhteyttä ei saatu. Asiasta on jäänyt joitakin rajujakin muistikuvia.

– Kun synnyin, isä sanoi, että nyt meilläkin on prinsessa. Se on hyvä muisto. Sellaisia on myös papasta. Äidin vanhemmat asuivat pitkään kanssamme. Papasta jäi kokemus, että olin hyväksytty, rakastettu ja ihana. Pappa otti syliin. Köröttelimme yhdessä hevoskärryillä.

Armahda minua

Sunnuntaisin ei tehty käsitöitä, äiti otti päiväunet. Muutoin uskoon liittyvät asiat eivät olleet juuri esillä Päivi Kettusen lapsuuden perheessä. Kotikylän taloissa kiertävää pyhäkoulu hän kävi rippi-ikään asti. 

– Koulussakin sai paljon sellaista hyvää, joka on kantanut. Opettelimme Paimenpsalmin ulkoa. Aamu- ja iltarukoukseni on ollut lapsuudesta asti Hilja Haahdin Tule kanssani Herra Jeesus. Kun havahdun aamulla, sanat alkavat laulaa mielessä. Onko nykyajan lapsilla enää samaa, jotain mihin tarttua hädän tullen? Tuttu rukous? 

Vaikeina vuosina Kettunen tarttui itse niin sanottuun Jeesuksen rukoukseen järjissä pysyäkseen. Kävelylenkeillä hän toisteli: Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä. Armoton tilanne huusi lohtua ja lempeyttä. Sitä myös tuli, kunkin päivän tarpeiksi. 

– Aloin kuunnella Radio Deitä. Halusin umpiooni jotakin hyvää ulkopuolelta. Jyrkkää kääntymispistettä minulla ei ole, vaan sumea ajanjakso, jolloin halusin luovuttaa. Jumalan avulla pääsin eteenpäin.

Kettusen puoliso Pentti ei ollut uskossa. Päivi rukoili nuorimpien poikiensa kanssa joka ilta miehensä puolesta.

– Lopulta huomasin, että rukoukset on kuultu. Itse putosin polvilleni vuonna 2009. Kolmen vuoden kuluttua elämä notkisti Pentin polvet. Moni sanoi, että Pentti Kettunen on viimeinen ihminen, joka tulee uskoon. Mutta niin kävi. 

Nykyisin liittoa liimaa yhteinen rukous. Lapset ja lapsenlapset siunataan läpi nimeltä.

– Vaikka vietämme paljon aikaa yhdessä, rukous on paras läheisyyden muoto, intiimi tilanne. Jos se unohtuu, päivä on erilainen.

Hyrisevä mummo

Yksi Kangasniemen seurakunnan papeista pisti merkille kirkossa käyvän Päivi Kettusen. Hän pyysi tätä haastateltavaksi Majatalo-iltaan, jollaiset oli juuri aloitettu.

– Pekka Simojokikin oli mukana. Hän kysyi, eikö Päivi voisi tulla juontamaan iltoja. Pirkka-pappi ja Pekka tuuppasivat minua eteenpäin. 

Kun Päivi nykyisin palvelee juontajana, puoliso istuu penkissä ja katsoo rakastavasti. 

– Hän on hirveän hyvä siinä, että sanoo tavallisen ihmisen mielipiteen siitä, mikä toimii. Se on hänen armolahjansa. Hän on myös antelias ja avulias.

Päivi tunnustaa, että vaikeat vuodet ovat jättäneet arpensa. Anteeksianto ei ole kertaluontoinen tapahtuma vaan prosessi. Mutta Jumala on auttanut.

– Arville emme voi mitään, ne tuntuvat, mutta olen rukoillut, että katkeruutta ei tule. Mikään ei ole kurjempaa kuin katkera, vanha nainen. Lempeä, hyrisevä mummo, joka siunaa, sitä kohti minä haluan mennä, vaikka matkaa on.

Kun taitaa sanat – puhutut ja kirjoitetut – osaa myös lipsauttaa vähemmän lempeästi.

– Onneksi Jumala ei hylkää, vaikka mokailen. 

Menestystarina

Sanoista ja huolella valituista kuvista on muodostunut Päivi Kettuselle työväline. Hän alkoi kiinnittää huomiota seurakuntansa Facebook-sivuun.

– Se oli tyypillinen, silloin tällöin tiedotteita tapahtumista. Ryhdyin pohtimaan tiedottaja Tuijan kanssa, että voisi olla muutakin. Vaikkapa Kangasniemellä otettuja luontokuvia, joihin yhdistää raamatuntekstejä tai muita hartaustekstejä.

Pian Kettunen huomasi, että ihmiset haluavat rukouksiinsa sanoja.

– Arasti aloin julkaista arkisia aamu- ja iltarukouksia. Huomasin heti, että tätä kaivataan. 

Kettunen tarjoaa rukouksissaan ymmärrettäviä ja rehellisiä sanoja sisäisille huokauksille – niin kiitokselle kuin kivullekin. Niitä on julkaistu hiljattain myös kirjana.

– Syntyy kokemus, että joku muukin on tässä tilanteessa ja tuntee näin, kantaa syvää huolta läheisestään tai syyllistyy, kun rakastaminen on niin vaikeaa.

Kangasniemen seurakunnan sometyöstä on muodostunut menestystarina. Tykkäyksiä, jakoja ja muuta myönteistä palautetta satelee yltyvänä ropinana. Google-arviokin Facebook-sivusta on täydet viisi tähteä. 

– Meidät rankattiin Suomen luterilaisten seurakuntien joukossa sometyön kolmosiksi, vaikka tämä on pieni maalaispaikkakunta. Suhteessa kokoomme olemme selkeää huippua. 

Verkot käytössä

Facebook-sivun ja sittemmin myös Instagram-tilin suosion taustalla on sinnikäs työ. Se jatkui, vaikka tykkäyksiä tuli vain muutamia.

– Kun tuli neljäkymmentä, iloitsin että nyt on huippujulkaisu. Nyt voi tulla satoja. Seuraajia on kolme tuhatta ja julkaisuja näkee valtava joukko niitäkin, jotka eivät jätä jälkeä. Jumala tekee työtään hiljaa ja salatusti. 

Tykkäyksien takana on seurakunta, jolle kirkon kynnys voi olla korkea. 

– Jumala käyttää verkkoja uusia ihmisiä tavoittaakseen. YouTuben ja Facebookin kautta messuilla, Majatalo-illoilla ja muilla tilaisuuksillamme on valtavasti katsojia, vaikka paikan päällä olisi vain kymmeniä. Hengelliset asiat kiinnostavat.

Ruokakaupassa yllättävät ihmiset saattavat tulla kysymään Kettuselta, milloin seuraava Majatalo-ilta onkaan, edellinen oli niin mukava. Kun seurakunta saa somen ja striimien kautta kasvot, saattaa tulla sekin päivä, kun kirkkoon astutaan jalalla. 

– Someseurakunnasta on huolehdittava ja jokaiseen kommenttiin tai yhteydenottoon vastattava. Seurakunnat tekevät tätä ehkä aika vähän. Me aloitimme reagoimalla kommentteihin kauniilla hymiöllä, joka osoittaa, että sinut on nähty. Nykyisin käytän kirjoitettuja vakiovastauksia, jotka muokkaan yksilöllisiksi. Tiimissämme on niitäkin, jotka vain vastaavat kommentteihin.

Vaikka somen hoitaminen vie aikaa, se avaa mahdollisuuksia.

– Somen kautta voi kohdata ja kutsua seurakuntayhteyteen. Olemme siirtymävaiheessa koronan jälkeen. Mietin, syntyykö meille pysyvä someseurakunta. Sillekin pitää antaa aikaa kuten niille, joiden on tärkeää päästä ehtoolliselle ja kokea fyysinen yhteys.

Jaksamisen korttitalo

Helposti innostuvan ihmisen lusikat eksyvät moneen soppaan. Kun tapahtuu paljon, väsyy.

– Olen rakentanut tarkasti jaksamisen korttitalon. Sometyössä ollaan kuin jatkuvassa päivystystilassa. Jos ei vastaile entisen julkaisun kommentteihin, miettii seuraavaa, Päivi Kettunen kertoo.

Kieltäytymistäkin on ollut pakko oppia.

– Jäin hiljattain pois työmuodosta, joka työllisti paljon. Olin sen kätilö, ja oli aika jättää työ muille. Ehkä tehtäväni on ideoida ja laittaa asiat alulle.

Kettunen kokee saaneensa Jumalalta voimia jaksaa työssä. Seurakunta ja kirkkoherra taas ovat luottaneet maallikkoaktiiveihinsa.

– Välillä tilaisuuksissa ei ole lainkaan palkattuja työntekijöitä. Itse tiedotan suoraan paikallislehteen, johon minulla on lämpimät välit. Saamme hyvin palsatilaa kuvallisille ennakkojutuille, eikä niitä tarvitse hyväksyttää seurakunnassa. Vapaat kädet.

Tilanteen toinen puoli on yksinäisyys ja erillisyys. 

– Joskus kaipaisin työnohjausta tai purkupalaveria, pientä säännöllistä hetkeä, jossa jakaa tuntojaan ja ajatuksiaan ja saada näkökulmia.

Helpottavaa on, ettei sometyössä juuri tule vastaan vihaista tai satuttavaa palautetta. 

– Yleisesti ottaen someseurakunta on todella ystävällinen ja turvallinen. Ei tarvitse pelätä, että ruvetaan nälvimään. Jumala tietää, että rohkaisevat sanat ovat minulle hirveän tärkeitä. Niitä on tullut paljon.

Evankelista

Minut on luotu ja suunniteltu tähän. Näin Päivi Kettunen kokee toimensa ja tehtävänsä. 

– Olen tunnistanut itsessäni evankelistan kutsumuksen. Se antaa voimaa, että on oikealla paikalla niin läheisten parissa kuin evankeliumin työssäkin. Elämälle on tullut merkitys sekä ymmärrys, että vaikeatkin koetut asiat palvelevat työssä. 

Kettunen kokee, että Jumalan edessä ja tehtävissä saa olla kokonaisena itsenään. Ei ole tarvinnut tehdä sellaista, mihin lahjoja ei ole. Toisaalta saa laittaa likoon lahjat, joita on.

– Käytän sanoja kirjoittaen ja puhuen, välitän lämmintä ja hyvää. Niin moni on pimeydessä ilman voimaa ja turvaa. Haluan, että he löytävät saman minkä itse löysin. 

Kettunen sai jo kauan sitten kahdessa tilanteessa sanan, että hänen tehtävänsä on luoda uudenlaista toimintaa ja kutsua ihmisiä. Tehtävä olisi maanlaajuinen.

– Utopistista! Olin arka sivustakatsoja. Mutta Jumala on antanut rohkeutta seisoa ihmisten edessä, kasvattanut pienin lempein askelin ja harjoittelun kautta.

Maanlaajuisuuskaan ei ole enää utopia. Kangasniemen seurakunnan somea seurataan ympäri Suomen, jopa Euroopan. Siitä on tullut kanava, jota kuunnellaan. Siksi ydinviestin on oltava selkeä. Kettunen pohtii, miten saisi sen tiivistettyä. Sitten hän lausuu lempeällä ja varmalla äänellä:

– On olemassa Jumala, joka näkee sinut, kuulee sinut, tietää tilanteesi ja rakastaa sinua äärettömästi.

Teksti: Maija Latvala