Kaksikymmentä viime vuotta on ollut vapaakirkollisen diakonian uuden tulemisen aikaa. 1990-luvun hiljaiselosta on edetty tilanteeseen, jossa monipuolinen diakoniatyö on yksi tämän päivän vapaakirkollisuuden tunnuspiirteistä.

Älä harhaile tietämättömänä

Tutkittu tieto vapaaseurakunnallisen diakoniatyön tilasta ja mahdollisuuksista rohkaisi työtä edistäneitä vastuuhenkilöitä.

Ari Kotosen vuonna 1997 valmistunut pro gradu -tutkielma (Pidä huolta. Diakonia Suomen vapaaseurakunnissa 1990-luvun lopulla, Helsingin yliopisto) ja Pekka Leväniemen opinnäytetyö vuodelta 2007 (Uudistusten kynnyksellä. Tutkimus Suomen Vapaakirkon diakonista, Diakonia-ammattikorkeakoulu) sisälsivät oivalliset tilannekatsaukset ja kannustivat eteenpäin diakoniatyön valtakunnallisten rakenteiden synnyttämisessä. 

Myös Matti Ihaksinen painotti vuonna 1999 Vapaakirkon teologisen opiston seminaarityössään koko Vapaakirkkoa koskevan diakoniatyön kehittämisohjelman ajankohtaisuutta. 

Leväniemi oli toiveikas vuonna 2007:  ”Mahdollista on, että tulevaisuudessa diakonia saadaan näkyvämmäksi, tuntuvammaksi ja tietoisemmaksi osaksi Vapaakirkon toimintaan. Vapaakirkollinen liike syntyi 1870-luvulla diakonisena liikkeenä ja sen alkuvuosikymmenet olivat diakonian suhteen aktiivista aikaa. Toivottavaa on, että Vapaakirkko löytää diakoniset juurensa ja alkaa aktivoida jäseniään 2000-luvun diakonisiin haasteisiin.” 

Yksittäisiä hankkeita

Vapaakirkon alkuajan historian lehdillä loistava diakoninen sosiaalityö hiipui pioneerisukupolven väistyessä iäisiin majoihin. Nuorella kirkolla ei ollut näkemystä diakoniatyön yhteisten rakenteiden synnyttämiseen. Julistuspainotteisesta herätystoiminnasta tuli valtavirtaa ilman määrätietoista diakoniaa.

Vapaakirkon kentässä oli 1990-luvulla lastenkotitoimintaa, vanhainkoti ja vankilalähettejä, Kristillinen raittiusliitto ry oli perustettu vuonna 1936 ja se toimi hiljaisella liekillä, kunnes Nuorten toimintakeskus Katutaso käynnistyi Lahdessa vuonna 1994.

Vuonna 1965 rekisteröidyllä Sosiaalilähetys ry:llä oli Toivola-koti, joka oli vankilasta vapautuvien alkukoti ja myöhemmin päihdepalveluja tarjoava hoitoyksikkö vuosina 1977–2005. Yhdistys toimi myös vapaakirkollisten vankilalähettien yhteistyöjärjestönä. Vapaakirkolla oli 1990-luvun alusta alkaen myös vankiladiakoni.

On pantava toimeksi

Vapaakirkon hallituksen puheenjohtajana vuonna 1992 aloittanut Jorma Niemelä näki erääksi tehtäväkseen vapaakirkollisten herättelyn diakonian saralla. Joukko vapaakirkollisen diakoniatyön kehittämisestä huolta kantavia vastuunkantajia kokoontui keväällä 1995 pohtimaan tilannetta. 

Paikalla olivat vankiladiakoni Pertti Aalto, Sininauhaliiton tiedottaja Tuula Huurresalo, Sosiaalilähetys ry:n hallituksen puheenjohtaja Arto Kortemaa, teologian kandidaatti Ari Kotonen, Vapaakirkon hallituksen puheenjohtaja Jorma Niemelä, Toivola-kodin johtaja Pentti Toikkanen ja kotimaantyönjohtaja Hannu Lahtinen. SVN ry:n ja Kristillisen raittiusliitto ry:n edustajat eivät päässeet paikalle.  

Ryhmän näkemyksen mukaan seurakunnista löytyi tuolloin seuraavia työmuotoja: sosiaalityö lasten parissa, erityisnuorisotyö, päihdetyö, ennalta ehkäisevä päihdetyö, vankila- ja jälkihoitotyö, sovittelu, velkaneuvonta, vammaistyö, vanhustyö, palveleva puhelin, tukihenkilöt, perhetyö ja avioliittoneuvonta, mielenterveystyö, pakolaistyö ja sosiaalieettinen vaikuttaminen. Joitakin niistä oli useissa seurakunnissa, joitakin vain parissa kolmessa. 

Kirjo haalistui, kun Kotosen tutkimuksesta kävi ilmi, että vapaakirkollinen diakonia oli pääasiassa vanhusten ja yksinäisten auttamista eri tavoin. ”Vapaaseurakuntien harjoittama diakonia oli lähinnä tavanomaista ihmisten välistä kanssakäymistä, ei organisoitua toimintaan. Vanhustyö oli monen seurakunnan ainoa diakoninen työmuoto.”

Ryhmän toimenpide-ehdotusten mukaisesti Vapaakirkkoon nimitettiin diakonia-/sosiaalityön työryhmä  (sittemmin Lähimmäistyöryhmä). Se aloitti muun muassa diakoniatyön yhteys- ja koulutuspäivät pari kertaa vuodessa. 

Kun Vapaakirkon yhdyskuntajärjestykseen tehtiin perusremontti vuonna 1996, ryhmän ajatus ”olla vapaaseurakunta on yhtä kuin olla lähimmäinen” kirjattiin yhdyskuntajärjestyksen tekstiin: ”Tehtävänsä toteuttamiseksi seurakunta – – palvelee sielunhoidollisesti  ja diakonisesti apua tarvitsevia lähimmäisiä.” 

Ihaksisten lahja Vapaakirkolle

Diakoniatyön kannalta merkittävä aloite tuli Crista ja Matti Ihaksiselta. He olivat aloittaneet ruoka-aputyön omalla paikkakunnallaan ja esittivät kotimaantyönjohtajalle, että Suomen Vapaakirkko rekisteröityisi EU:n ruoka-apua jakavaksi järjestöksi. Niin tapahtuikin. Matti Ihaksinen nimitettiin ruoka-apukoordinaattoriksi. Ensimmäiset ruoka-apuvastuullisten koulutuspäivät pidettiin vuoden 1999 alussa. Ensimmäiset elintarvikkeet tulivat jakoon keväällä 1999. Mukaan lähti 19 seurakuntaa. 

Työmuodon kautta seurakunnat saivat uutta kosketusta ihmisten hätään ja ilon kohdata lähimmäisiään. Ruoka-avun rinnalle syntyi muutakin toimintaa ja monet seurakuntalaiset saivat väylän palveluun. Työ edellytti myös raportointia ja valtakunnallista verkottumista.

Yleisiä huolenaiheita

Diakonivastuullisten huolena oli,  että diakonia oli muutamien siihen erikoistuneiden ja kutsun saaneiden ”lohko” seurakunnassa. Diakoniaa ei mielletty tarpeeksi selkeästi osaksi koko seurakunnan perusidentiteettiä. Vasta kun diakonia kuuluu seurakunnan peruskutsumukseen, voivat erityiskutsumuksen, armoituksen ja koulutuksen saaneet palvella parhaiten osana kokonaisuutta — ja heitä voidaan tukea valtakunnallisilla toimilla.

Jotta diakoniatyö saataisiin paremmin osaksi vapaaseurakuntien toimintasuunnitelmia, Vapaakirkon hallitus hyväksyi vuonna 2001 diakoniatyön johtosäännön. Sitä oli tarkoitus käsitellä seurakunnankokouksissa. Leväniemen tutkimuksen mukaan vain 19 prosenttia seurakunnista oli käsitellyt asiaa seurakunnankokouksessaan.

Kotosen johtopäätös oli, että diakoniaa kyllä arvostettiin osana seurakunnan tehtävää, mutta toiminnan ja organisoinnin puute ei vastannut arvostusta. Kymmenen vuotta myöhemmin Leväniemikään ei nähnyt suurta edistymistä arvostuksen ja tekemättömyyden kuilun kaventamisessa. Työ oli kuitenkin monipuolistunut.

Erityisen ilahduttavaa oli, että seurakunnissa oli käyttämättömiä voimavaroja, jotka voitaisiin opetuksen ja organisoinnin kautta suunnata diakoniatyöhön. EU-ruoka-avun myötä oli nähtävissä, että kun diakoniatyötä ryhdytään hoitamaan organisoidusti, myös tuloksia alkaa näkyä. 

Tutkimuksissa nousi esiin myös se, että vapaakirkolliseen diakoniaa liittyvä koulutuksen tarve on suorastaan huutava.

Kauaskantoinen läpimurto

Lopulta aika oli kypsä jo pidempään toivotulle diakoniselle kattojärjestölle ja diakoniasihteerin palkkaamiselle Vapaakirkon organisaatioon. Vuonna 2007 toteutettu Kristillisen raittiusliitto ry:n ja Sosiaalilähetys ry:n yhdistyminen ViaDia ry:ksi avasi lopulta tien välttämättömiin rakennemuutoksiin.

Sosiaalilähetyksen hallitus oli puheenjohtajansa Matti Niemelän johdolla myynyt Toivola-kodin vuonna 2005. Talon erittäin kallis remontointi ei olisi kannattanut, koska asiakasvirtaa ei kuitenkaan olisi ollut odotettavissa kuntien käytäntöjen muuttuessa.

Sosiaalilähetyksen hallitus teki diakoniatyön kehittämisen kannalta toisenkin kauaskantoisen päätöksen. Se siirsi varansa Vapaakirkon  käyttöön  diakoniasihteerin palkkaamiseksi kahden vuoden ajaksi. Taustalla oli myös ajatus uudesta kolmannen sektorin toimijasta Vapaakirkon yhteyteen.

Vapaakirkon lähimmäistyöryhmä pastori Allan Grönqvistin johdolla oli koko ajan omalta osaltaan mukana prosessissa.

Tuula Huurresalo valittiin vuonna 2007 diakoniasihteeriksi ja hänen jälkeensä vuonna 2009 Kristian Vilkman, joka nimitettiin myöhemmin työn vakiinnuttua diakoniajohtajaksi.

Diakoniasihteerien toimenkuvaan kuului diakoniatyön valtakunnallisten rakenteiden kehittäminen sekä seurakunnissa lähimmäistyötä tekevien kouluttaminen, varustaminen ja innoittaminen. Diakoniasihteerin johdolla luotiin selkeät valtakunnallisia rakenteet, joihin kuuluvat seurakuntien yhteyteen perustettavat paikalliset ViaDia-yhdistykset.

Kiitollinen mieli edistymisestä

Diakoniatyössä on nyt mukana suuri määrä vapaaehtoisia. Seurakuntien ViaDia-yhdistykset palvelevat merkittävällä tavalla lähiyhteisöjään. Verkottuminen yhteiskunnan muiden toimijoiden kanssa on arkipäivää. Vakavasti otettavaan diakoniseen sosiaalityöhön kuuluvat työsuhteessa olevat alan ammatilaiset — heitä on eri puolella maata. Valtakunnallinen ViaDia ry -kattojärjestö palvelee useiden henkilöiden voimin paikallisyhdistyksiä. Vapaakirkolla on organisaatiossaan diakoniajohtaja ja lähimmäistyöryhmä.

On myös muistettava, ettei kaikki seurakunnallinen diakoniatyö ole organisoitu ViaDian kautta.

Vapaaseurakuntien sitoutumisessa diakoniseen palveluun on luonnollisesti edelleen suuria eroja, mutta diakonia mielletään nykyään laajasti luovuttamattomaksi osaksi seurakunnan olemusta.

Hannu Lahtinen

Artikkelikuva: 25-vuotias Helsingin Soppakirkko on esimerkki pitkäaikaisesta diakoniatyöstä. Kuvassa Marjatta Selkäinaho ja Reijo Helameri Soppakirkon juhlajumalanpalveluksessa. Kuva: Arttu Laitinen

Juttua päivitetty 13.11. klo 14.15: Lisättiin tieto Nuorten toimintakeskus Katutason avaamisesta Lahdessa vuonna 1994.